sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Rakastuta minut jäätelöpakettien jälkeen

Ei kaikki olekkaan huonoa, vaikka menisikin huonosti. Minulla on monia kavereita, mukaan lukien itseni, joilla ei ole ollut helppoa viimeaikoina. Se ei auta vaikka kuka kuuntelisi, paha mieli täytyy kohdata. Asettaa päivämäärä itsesäälissä kierimiseen. Täytyy kuunnella kaikki Antti Tuiskun surulliset rakkauslaulut ja itkeä. Kiduttaa itseä kamalan kauniilla muistoilla. Sulkeutua huoneeseen kauhomaan jäätelöä suoraan paketista. Täytyy surra kuin rakkauselokuvissa ja antaa tukan takkuuntua. Jotkut tarvitsevat vain yhden nenäliinapaketin ja jotkut jopa viikon yöpaidassa olemista. 
       Jossain vaiheessa silmät ovat itkemisestä verestävät. Huone täyttynyt räkäpapereista ja suklaakääreistä. Yksikään kyynel ei tahdo tulla vaikka kuinka yrittäisi. Siinä kohti jähmettyy peilin eteen ja päättää lopettaa. Raahautuu suihkuun ja antaa sen viedä viimeisetkin rippeet pahasta olosta. 
       Elämä ei muutu näin hyväksi eikä onnelliseksi, mutta se antaa mahdollisuuden siihen. Mahdollisuuden siihen että uskaltaa taas iloita asioista. Uskallat nauttia kovasta vauhdista ja värikkäistä asioita. Löydät ihania ihmisiä ja juot liikaa punaviiniä. Opettelet soittamaan akustista kitaraa ja laulat Juha Tapion tahdissa. Ostat pikaruokaa ja menet auringonlaskuun syömään. Hypit kävellessä typerästi ja naurat kuinka idiootilta näytät. Kapuat katolle katsomaan maisemia ja kiipeilet lasten leikkipuistossa. Ajat päämäärättömästi ja menet uimaan vesisateella nakaten kaikki vaatteet rannalle. Pelaat vanhoja lautapelejä ja kiljut voitosta kuin miljoonasta tilillä. Teet kärrynpyöriä nurmikolla ja juokset sateenkaarta kiinni uskoen ettei se ole mahdotonta. Nautit kaikesta. Nautit kesästä. 

Parasta on jos sinulla on joku joka tekee tämän kaiken kanssasi. Luultavasti silloin olet jo unohtanut mikä elämässäsi oli huonoa.

tiistai 23. kesäkuuta 2015

Katuliiduilla maalataan asfalttia

Annetaan rakkauden valua sormiemme lävitse. Annetaan sen hukkua ylikasvaneeseen heinikkoon ja kadota tuoksuvaan tuuleen. Oliko se edes rakkautta vai vain kaunis pölypilvi silmiemme edessä? Katosimme, luovutimme ja annoimme sen sulkea silmämme todellisuudelta, tai ainakin minä annoin. Pölytit hiekkaa ja annoit sen kuivua silmiini kunnes en enää nähnyt eteeni. Ainoa minkä koin oli kovat sanasi helkkymässä korvissani ja puristavan kosketuksesi ihollani. 
      Tunsin olleeni väärässä ''rakkauden'' suhteen, kun sinä tulit. Katseesi tunkeitui minuun ja tiesit kaiken. Halusin vain jäädä siihen, tunnuit turvalliselta. Lohdulliselta. Sinä olet se kenen kanssa tahdon istua likaisella penkillä ja juosta vesisadetta karkuun. Tahdon piirtää kanssasi tiet täyteen vaaleanpunaisia kukkia ja punoa seppeleitä kolmelta yöllä. Tahdon sotkea naamasi kasvoväreillä ja pärskiä kylmää jokivettä päällesi. Tahdon kiertää maailman vain sinä turvanani. 
      Luin kerran jonkun viisaan miehen sanoja: ''Ei ole väliä missä olemme tai mitä teemme, kaikki saa merkityksen kunhan sinä olet kanssani.'' Haluan uskoa nuita sanoja ja uskoa täydellisen ihmisen löytämiseen, joka itsessään tekee kaiken täydelliseksi. Uskon että sinä olet se, vaikka onkin aivan liian aikaista sanoa. Olen vasta puhistamassa silmiäni hiekasta, mutta tiedän ettet katoa. Olet tuleva todellisuuteni. Todellisuus joka ei takuta vain tukkaani tai valuta meikkejäni. Olet todellisuus, jossa todellisesti tahdon elää. 

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Bensaa ja sokeria

Yskin samalla kun kurkkuani liekitellään bensan avulla. Se polttaa ja kirvelee, kuin joku viiltäisi kurkkuni sisäpuolelta verille. Huoneeni pöydän valtaa tahmaiset nenäliinat, jotka jonkun tulisi jaksaa laittaa pinkin muovipussin sisälle. Kirkuminen ja hakkaaminen pääni sisällä saa minut sekaisin. Kello näyttää neljää aamuyöstä. 
       Vedän peiton suojakseni. En tiedä yritänkö paeta tulevaa itkumyrskyä vai kylmyyttä, ehkä molempia. Kuume heittelehtii liian korkealla, vieden viimeisetkin voimat sisältäni. Ikään kuin kaikki ei olisi jo tarpeeksi turtunutta. Kohta alkaa koeviikko ja mieleni on jäljessä opituista asioista. 
      Luovutan unen suhteen. Keitän kupin mustaherukkamehua ja nakon liian paljon sokeria kuppini pohjalle ylisuuressa raitapaidassani. Istun pöydän ääreen ja poltan kieleni violetilla litkulla. Silmäni tottuvat hellään hämärään. Kupista tuleva höyry hivelee sormiani lusikan ympärillä. Nostan jalkani kylmältä lattialta tuolin reunalle. Ajatukseni pyörivät samaan tapaan kuin juoma pikkusiskoni omistamassa pilkullisessa mukissa. 

Ehkä kaiken on nyt aika loppua, en vain pysty siihen yksin. 

torstai 14. toukokuuta 2015

Maailma itkee kanssani

Elämäni on kuin huoneeni, sotkuinen mutta kodikas. Yleinen kaaos jossa viihdyn tällähetkellä. Voin lähteä karkuun lattialla vyöryvää rojukasaa hetkeksi, mutta se ei katoa. Kukaan ei sitä siivoa puolestani. Ei enää. Minun täytyy löytää järjestys elämääni ilman sinua. 
      Voin heittää pyyhkeesi pesuun, polttaa antamasi kortit ja heittää antamasi vaatteet pois, ettei esineet toisi sinua mieleeni. Voin vaihtaa lakanat ja pestä vaatteeni, ettei yhdessäkään olisi enää sinun huumaavaa tuoksuasi. Voin poistaa kaikki kuvamme ja viestimme, jotta en saisi mahdollisuutta kiduttaa itseäni niillä. 
       Silti aina joku tuo sinut mieleeni. Ahdistuksissani ajoin paikkaan, jossa vietin onnellisimman hetkeni kanssasi. Korvia vihloen kuuntelin biisiä jonka omistit minulle. Itkin enemmän kuin ikinä. En siksi että oisin halunnut tuntea lämpösi, vaan siksi että olin luopunut luonteestani takiasi. Elin muutaman vuoden uskoen kaiken sanomasi. Uskoin viattomia silmiäsi ja annoin sinun tukahduttaa minut pumpulisiin unelmiini. 
          Manasin kohtalon kostamaan sinulle ja rukoilin apua. Itkien riuhdoin kahleistasi pois. Muistelin tilanteita ja itkin huutoitkua. Ja maailma itki kanssani. Jossain vaiheessa kyyneleet loppuivat ja paha oloni valui tulvaisaan jokeen. Niistin nenäni ja pyyhin kasvoni. Hymyilin ja nousin ylös. Jätin osan minusta sinne rannalle, mutta tiedän etten tule sitä kaipaamaan. 

Nyt on aika etsiä tavaroilleni uudet paikat ja imuroida viimeisetkin pölyt pois, enää kukaan ei pysty lannistamaan minua. 

torstai 16. huhtikuuta 2015

Epätäydellisen täydellinen ystävyys

Äänesi helkkyy kylmässä ulkoilmassa hippikuppilan takapihalla. Hymyilen onnesta ja naurumme yhtyvät toisiinsa. Mietin sekunnin pienimmän osan ajan, mitä muut ajattelevat äänen voimakkuudestamme ja oudoista käsien viuhtomisista. En välitä, en todellakaan. En niin kauan kun se tekee minut yhtä onnelliseksi kuin täysi jääkaappi tai hyvä numero vaikeasta kurssista. 
       Ruskeat kahvikuppimme nousevat ja laskevat pöydän ja huulten välillä. Tahmainen pöytä keikkuu ja kylmettynyt kahvi läikkyy ympäriinsä.  Epätäydellisyydessä kiehtovat ajatukset pulpahtelevat mieleeni. 
     Ajattelen sitä, kuinka olet aina siinä. Olet aina siinä sanomassa sanoja joita tarvitsen. Sanoillasi on riekaleisia taustoja ja rosoisia reunoja. Ne kokoavat lohduttavan kuvion ympärilleni särkyneistä omenahillopurkeista. Niistä missä on ollut sisällä kirpeistä omenoista muokattua makeaa hyytelöä.
       Tiedän kuinka jonakin päivänä ajattelen sinua ja sitä minne elämä on sinut vienyt. Haluan muistaa sinut tuollaisena hymyilevänä olentona hippikuppilassa, joka varoittamatta ilmestyi elämääni nurkan takaa. Punainen pipo luomassa sinua, silmäsi tunkeutumassa sieluni alastomuuteen ja ilmeesi ymmärtämässä asiani lauseen ensimmäisestä kirjaimesta. Et tuomitse mieleni harmautta, et pyri värittämään sitä väkisin silmiin sattuvalla vihreällä. Etsit harmauden eri sävyt ja opetat näkemään niiden kauneuden. 
       Sanat ovat vajavaisia mittaamaan ihmisten tärkeyttä. Ehkä juuri siksi oikeat ystävät osaavat lukea mieltä yhtä hyvin kuin makuaisti tuntee omenahillon maun. Minun ei tarvitse sanoa sitä ääneen. Tiedät sen ja luotat siihen. Kiitollisuus sinusta, ystäväni, on sanoinkuvailematon. 
       Ystävyytemme on kuin mummon tekemä omenahillo. Vaniljainen ja omalla tavallaan korvaamaton. Ystävyytemme on kuin rauhallinen usva pellolla, taivaan liekehtiessä värikirjoaan. Ystävyytemme on kuin lämmin kesäyö, jolloin upotaan sen turvalliseen huolettomuuteen. Ystävyytemme on epätäydellinen kuin vakio kuppilan luoma täydellisyys. 

maanantai 2. maaliskuuta 2015

Kesäyön kliseinen mökkireissu

Kivien kolina autoa vasten kertoo siihen muodostuvista naarmuista. Tuttu mutkitteleva tie, jonka varrella pensaat yrittävät kurotella auton ikkunoihin. Ainoat äänet muodostuvat kesäisestä huminasta ja pikkusiskon innokkaasta höpötyksestä. Pelottavan kaunis joki mökin vierellä vaeltaa omaa tuttua reittiänsä. Koiran hyppiminen sudenkorentojen perässä saa minutkin hymyilemään. Rapina koiran tassujen alla kuulostaa maanjäristykseltä luonnon äänien keskellä. 
      Pommacin hiilihappojen kirvellessä kurkkua nautin sen mausta. Se kuuluu tänne, vanhan ja hämärän mökin tunnelmaan. Ainoa elektroniikka on pattereilla toimiva radio, joka huutaa rätisevää miehen ääntä. Keskittymiseni on korttien keskellä, kun hion taktiikkaani kolmannen häviön jälkeen. 
      Talven synkkyydessä kaipaan niitä kaikkien vihaamia mökkireissuja, joissa kuitenkin lopulta on jotain tunnearvoa. Ne ovat niitä hetkiä, jotka palaavat mieleen lumituulen sekoittaessani hiuksiani ja kylmettäessä kasvojani. Tahdon tuntea viiltävän heinän nilkoissani ja hiekan varpaissani. Lämmön ympärilläni, vaikka ylläni on ainoastaan ohut mekko. 
      Ensi kesänä meidän kuului mennä sinne. Uida yöllä jäiseltä tuntuvassa jokivedessä ja saunoa puun tuoksun leijaillessa ilmassa. Jutella maailmasta vielä ensimmäisten auringonsäteiden heräillessä uuteen päivään. Vilttiin ja toisiimme kietoutuneena nauttia kliseisestä kesäyöstä. 

lauantai 28. helmikuuta 2015

Vannehameita ja poppibiisejä

Pää sekaisin tanssittavista tansseista. Pyörähdänkö vai niiaanko? Eteen vai taakse? Vaihtuiko pari vaiko ei? Silti kaikki sujui vain hieman kompuroiden. Huulilla kainot hymyn vilaukset keskittymisen lomassa. Viimeisen tanssin jälkeen jännitys raukesi, räjähdysmäisesti kaikkien taakka tipahti muodostaen iloisen maanjäristyksen.
      Oli paljetteja, strasseja ja helmiä, sateenkaaren värejä ympäriinsä sotkettuna. Hiukset sidottuna kymmenillä pinneillä kiharalle tai nutturalle, loppusilauksena liimattu lakalla. Irtoripset ja luomivärit korostivat melkein jokaisen silmiä. Kaikki oli satumaisen kaunista, kun kymmenet prinssessat yrittivät päästä käymään vessassa valtavien vannehameidensa kanssa.
      Väsymyksen painaessa sievä, mutta epäkäytännöllinen mekko riuhtaistiin päältä ja vaihdettiin jatkoille rennompaa vaatetusta. Vaelsimme paikasta toiseen käsikynkässä, etten vain pääse kaatumaan pienillä koroillani narskuvan jäisellä tiellä. Voimakkaat naurahdukset käänsivät muiden asiakkaiden päät, kun toinen toistaan kauniimmat ja komeammat ystäväni nauttivat seurasta ja ruuasta. Loppuillan musiikki valtasi kaikkien mielen ja tanssilattia täyttyi musiikin tahtiin tanssivista nuorista. Olimme kaikki ystäviä keskenämme, kun valtavana ryhmänä huusimme poppibiisien sanoja. 
    Olen kiitollinen siitä päivästä, jolloin monien kauniiden tyttöjen joukosta ainoastaan minä sain silmäsi syttymään. Kaikki meni täydellisesti, kuin rakkauselokuvassa jossa loppu on yllätyksettömän onnellinen. 

perjantai 27. helmikuuta 2015

Tänään on liian kirkasta

Liian kirkas taivas, vailla ainuttakaan vihattua hahtuvaa. Aurinko tuijottaa silmiin juuri silloin, kun kaipaisin sateen kosteutta ja tumman verhoilun ajatusteni taustalle. Kaikki maailmassa käskee olemaan positiivisena, mutta mieleni putoilee alas kiellekkeeltä yhä uudelleen risukkoon. En tiedä tarttuisinko mahdollisuuteen, joka avaa oven toiseen tuhoon tuomittuun tiehen vai vuoristorataan, jonka tiedän saavan minut kipristelemään hattaran sekottuessa mahassani.
        Väänsin suihkun kovalle, jolloin polttavat pisarat hakkasivat pahaa oloani pois. Ajatusteni sekavuus valui viemäristä jonnekin, mistä en enää ikinä sitä löytäisi. Kaipasin tunnetta, joka loi meidät yhteen vaikka emme olisikaan yhdessä. Päässäni risteili liian monet rumat asiat, kuin aallot myrskyssä jotka hakkasivat toisiaan vasten, sekoittuen pelon ympäröimäksi kaaokseksi. En löydä sinua ahdistuksen ja paniikin keskeltä. Et sulje minua syliisi ja käske ajattelemaan vaahtokarkkien väristä niittyä, jossa viileä kesätuuli pyyhkäisee onnellisuuden tunteen sisällemme. 
       Suljen suihkun ja katson kylpyhuoneen ikkunasta. On vieläkin kirkasta. Turkoosina hohtava taivas pakottaa sisäisen myrskyni tyyntymään rauhalliseksi liplatukseksi samalla kun tärisen pyyhkeeseen kääriytyneenä. Katson väsyneitä kasvojani valon yrittäessä piristää niitä. Päätän löytää sinut vielä kerran, jotta minulla on joku joka kulkee kanssani pistelevän risukon läpi ja manaa liian kirkasta todellisuutta. 

maanantai 16. helmikuuta 2015

Kaunis mutta keinotekoinen

Muistan ne kirkkaanväriset macaronssit, jotka maistuivat kamalalle. Nauroimme sitä yhdessä. Seuraavassa hetkessä tilanne kääntyi kuin maailma käsiseisonnassa. Vaikka kaikki tuntuu kauniilta tumma hahmo seuraa meitä kaikkialle. En tiedä pakenisinko sitä vai jäisinkö katsomaan kuka se on. Yrittäisinkö miljoonannen kerran uskoa siihen mihin olemme aina uskoneet vai yrittäisinkö helpottaa molempien oloa. 
     Eräs ihana ihminen katsoi mieleni syvimpiin ja piilotelluimpiin lokeroihin ja loi uskoa hänen elämänasenteensa kanssa. Sanat jotka painuivat mieleeni olivat riipaisevan totta: ''Välillä täytyy uskaltaa hypätä vaikkei tiedä mitä alhaalla odottaa.'' Olen aina ollut huono hyppäämään tuntemattomaan. Kuudennella luokalla olin päättänyt hypätä uimahallin viidennestä pääedellä alas. Kaikki se pelko sai minut vapisemaan kuin syksyn viimeiset lehdet pohjoistuulessa. Miten joku melkein tuntematon pystyisi kertomaan mitä minun kuuluisi tehdä? Tutulta tuntuva tuntematon, jonka kanssa tunnen oloni turvalliseksi. 
     Tahdon lopettaa vanhan toistelun päässäni ja aloittaa alusta, Mitä jos valintani on kaunis vaaleanpunainen macaron ulkoa, mutta sisältä keinotekoiselta maistuva. Miten osaan valita jotain kaunista, mutta terveellistä minulle? Ehkä pitäisi vain sulkea silmät ja pudota pimeyteen, niin kuin hyppäsin altaaseen. 

tiistai 3. helmikuuta 2015

Aika kiireen keskellä

Neljä koetta takana ja tyytyväinen hymy kasvoillani. Tein parhaani. Huomisen kirjat siistissä pinossa ällöttävä määrä tietoa sisällään, joka pitäisi omaksua seuraavien viikkojen aikana. 6 ainetta, joista jokaisen kirjoitan tulevaisuudessa. Osan jo ensi syksynä. 
      Aika on kulunut hitaasti, mutta silti niin nopeasti. Päivät etenee omalla painollaan, tylsästi ja matelemalla. Mutta kuukaudet sujahtavat ohi, kuin pikkulapset pulkkamäessä. Muistan, kun syksyllä voivottelin elämäni rankimpien kouluaikojen alkavan, mutta olen selvinnyt jo kolme jaksoa viidestä. Miten se on edes mahdollista? Olenko uinunut rauhallisesti koko lukukauden, vai miksi tajuan vasta nyt, että vanhojen tansseihin on 10 päivää. Ei 100 päivää, ei edes kuukautta, vaan kymmenen päivää. Kohta on se hetki, kun puen ylleni hengarissa kolme kuukautta roikkuneen turkoosin mekkoni. En ole vielä valmis. 
      Päätin kuitenkin, että stressaaminen saa jäädä. Hylkään sen kaapin pimeimpään nurkkaan puiseen laatikkoon. Unohdan sen sinne. Luotan ohjaksiin, jotka ovat käsissäni ja pidän niistä tiukasti kiinni. Jos en päästä otettani arjesta, miten voisin unohtaa jotakin? Pitää vain kiinnittää enemmän huomiota, eikä vain yliviivata päiviä kalenteristani. 
       Aloitan sen aamupalasta, täydellisestä ja rauhallisesta sellaisesta. Meikkaan rauhassa ja tuhlaan päivän ainoat valoisat hetket kameran edessä jäätymiseen. Nautin siitä kun hengitykseni vielä höyryää ja saan vihdoin rysähtää sänkyyn rankan päivän jälkeen. Teen asioita jotka saavat minut hyvälle tuulelle, sen rinnalla kun kiroan viimeiseen iltaan jätettyjä esseitä. 

sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Valkoinen satumaa

Valkoinen maa, valkoiset puut ja taivaalla muutamia erisävyisiä sinisiä ja keltaisia läikkiä. Kuin luontoäiti olisi roiskinut maalia ympäriinsä päällämme olevalle kankaalle. Ainoastaan kelkan ääni rikkoo rauhallisen luonnon talviunet. Kimmeltävä tykkylumi on painanut puut ja niiden oksat notkolle, tuudittaen ne lämpimään hiljaisuuteen. Vauhdin aiheuttama viima värjää poskemme punaisiksi, vaikkei kylmä olekaan. Puristan hieman lujempaa kylmän hakatessa poskipäihin. Jollain tavalla vauhti tuntuu vapaudelta ja luotan ajotaitoihisi metri metriltä enemmän. Pelkotilani vähenee melkein olemattomiin, mutta en silti voisi olla kiitollisempi päästyämme perille. Toisaalta, täytyyhän meidän palata vielä takaisin.
     Näköalatornin tikkaat rapisevat, kun kipuamme ylös. Kiitän luojaa ettei minulla ole korkean paikan kammoa. Maisemat ovat uskomattomat, kauniit ja pysähtyneet. Ainoastaan aurinko liikkuu pilvien taakse, piiloon ihmetteleviä katseita joita kaikki luo siihen kaamoksen keskellä. Ehkä sekään ei pidä kylmästä Lapista ja pakenee lämpimämpiin maihin. 
     Aikaisemmin olisin luultavasti sanonut, että minäkin tahon paeta lämpimään, mutta en tänään. Tänään nautin kylmästä ja ihmettelen kuurankukkaista satumaata.

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

So take this shit away from me

Kirjoittelen tätä kerrankin silloin, kun on oikeasti aikaa. Ehkä siinä meni viimeksi vikaan, sillä yritin kirjoittaa ja saada postausta aikaiseksi aina silloin, kun se kuului saada valmiiksi. Näin se ehkä kuuluukin tehdä. Jos nyt kukaan voi määritellä miten blogin kirjoittaminen ''kuuluisi tehdä''.
     En ajatellut että aloittaminen tyhjästä, lukuisten postauksien jälkeen olisi näin hankalaa. Kameran käyttö ja kuvien muokkaaminen tuntuu yhdeltä sekamelskalta, pienten muistikuvien sinkoillessa siellä täällä. Vuodessa kerkeää unohtaa aika kiitettävästi, miten saikaan kuvista kivan värisiä ja miten asetukset kuuluikaan olla. Onneksi voin aina käyttää taukoani hyvänä syynä kuvien epäonnistuessa.
      En ole myöskään varma, pitäisikö nyt kertoa itsestäni mullistavia faktoja vai aloittaa ''normaalirytmi''. Tuota kysymystä olen pohtinut tämän viikonlopun. Toinen kysymys on se, että mistä aloitan tämän ''normaalin bloggailun'', jos pään sisällä myllertää kymmenet aiheet sekoittaen toisiaan. Onko tämäkään sitten hyvä, että jumitan jo toisen postauksen verran aloitussanoissa. 
     Jos siirryn hiljalleen tuleviin aiheisiin kertomalla, että vierailin joululomalla lämmön ympäröimässä maassa, Espaniassa. En vain osaa sanoa oliko reissu jaksamisen kannalta positiivinen vai negatiivinen, muuten kyllä onnistunut. Olin väsynyt jo ennen joululomaa, lähinnä koulu tuntui uuvuttavammalta kuin ikinä: ''Kohta alkaa loma siitä se vain johtuu.'' Helpotin jopa kurssimääräni mitättömiin, jotta turha stressi haihtuisi pois. Hieman auttoi, kun koulua alkoi olemaan päivässä 2-4 tuntia kerrallaan. Palattiin kotiin ja kerkesin lomailla kotonakin tekemättä mitään. Todellakin tekemättä mitään. Yhtään mitään. Mutta nyt olen jopa kolme päivää käynyt koulussa suorittamassa muutamia tunteja ja kaikki on hankalampaa ja ahdistavampaa kuin ennen joulua. Itkuiset romahdukset aulassa mitättömien syiden takia ei ole tapaistani. Ikäänkuin kirjojen sivut olisivat raskaampia kuin ennen ja tehtävät kirjoitettu heprealla. 

Ehkä siksi lupasinkin lohduttaa itseäni herkuilla ja uusilla treenivaatteilla. 
Ehkä siksi lähdenkin ostamaan sipsiä. Ja dippiä. Ranch -dippiä.