sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Rakastuta minut jäätelöpakettien jälkeen

Ei kaikki olekkaan huonoa, vaikka menisikin huonosti. Minulla on monia kavereita, mukaan lukien itseni, joilla ei ole ollut helppoa viimeaikoina. Se ei auta vaikka kuka kuuntelisi, paha mieli täytyy kohdata. Asettaa päivämäärä itsesäälissä kierimiseen. Täytyy kuunnella kaikki Antti Tuiskun surulliset rakkauslaulut ja itkeä. Kiduttaa itseä kamalan kauniilla muistoilla. Sulkeutua huoneeseen kauhomaan jäätelöä suoraan paketista. Täytyy surra kuin rakkauselokuvissa ja antaa tukan takkuuntua. Jotkut tarvitsevat vain yhden nenäliinapaketin ja jotkut jopa viikon yöpaidassa olemista. 
       Jossain vaiheessa silmät ovat itkemisestä verestävät. Huone täyttynyt räkäpapereista ja suklaakääreistä. Yksikään kyynel ei tahdo tulla vaikka kuinka yrittäisi. Siinä kohti jähmettyy peilin eteen ja päättää lopettaa. Raahautuu suihkuun ja antaa sen viedä viimeisetkin rippeet pahasta olosta. 
       Elämä ei muutu näin hyväksi eikä onnelliseksi, mutta se antaa mahdollisuuden siihen. Mahdollisuuden siihen että uskaltaa taas iloita asioista. Uskallat nauttia kovasta vauhdista ja värikkäistä asioita. Löydät ihania ihmisiä ja juot liikaa punaviiniä. Opettelet soittamaan akustista kitaraa ja laulat Juha Tapion tahdissa. Ostat pikaruokaa ja menet auringonlaskuun syömään. Hypit kävellessä typerästi ja naurat kuinka idiootilta näytät. Kapuat katolle katsomaan maisemia ja kiipeilet lasten leikkipuistossa. Ajat päämäärättömästi ja menet uimaan vesisateella nakaten kaikki vaatteet rannalle. Pelaat vanhoja lautapelejä ja kiljut voitosta kuin miljoonasta tilillä. Teet kärrynpyöriä nurmikolla ja juokset sateenkaarta kiinni uskoen ettei se ole mahdotonta. Nautit kaikesta. Nautit kesästä. 

Parasta on jos sinulla on joku joka tekee tämän kaiken kanssasi. Luultavasti silloin olet jo unohtanut mikä elämässäsi oli huonoa.

tiistai 23. kesäkuuta 2015

Katuliiduilla maalataan asfalttia

Annetaan rakkauden valua sormiemme lävitse. Annetaan sen hukkua ylikasvaneeseen heinikkoon ja kadota tuoksuvaan tuuleen. Oliko se edes rakkautta vai vain kaunis pölypilvi silmiemme edessä? Katosimme, luovutimme ja annoimme sen sulkea silmämme todellisuudelta, tai ainakin minä annoin. Pölytit hiekkaa ja annoit sen kuivua silmiini kunnes en enää nähnyt eteeni. Ainoa minkä koin oli kovat sanasi helkkymässä korvissani ja puristavan kosketuksesi ihollani. 
      Tunsin olleeni väärässä ''rakkauden'' suhteen, kun sinä tulit. Katseesi tunkeitui minuun ja tiesit kaiken. Halusin vain jäädä siihen, tunnuit turvalliselta. Lohdulliselta. Sinä olet se kenen kanssa tahdon istua likaisella penkillä ja juosta vesisadetta karkuun. Tahdon piirtää kanssasi tiet täyteen vaaleanpunaisia kukkia ja punoa seppeleitä kolmelta yöllä. Tahdon sotkea naamasi kasvoväreillä ja pärskiä kylmää jokivettä päällesi. Tahdon kiertää maailman vain sinä turvanani. 
      Luin kerran jonkun viisaan miehen sanoja: ''Ei ole väliä missä olemme tai mitä teemme, kaikki saa merkityksen kunhan sinä olet kanssani.'' Haluan uskoa nuita sanoja ja uskoa täydellisen ihmisen löytämiseen, joka itsessään tekee kaiken täydelliseksi. Uskon että sinä olet se, vaikka onkin aivan liian aikaista sanoa. Olen vasta puhistamassa silmiäni hiekasta, mutta tiedän ettet katoa. Olet tuleva todellisuuteni. Todellisuus joka ei takuta vain tukkaani tai valuta meikkejäni. Olet todellisuus, jossa todellisesti tahdon elää. 

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Bensaa ja sokeria

Yskin samalla kun kurkkuani liekitellään bensan avulla. Se polttaa ja kirvelee, kuin joku viiltäisi kurkkuni sisäpuolelta verille. Huoneeni pöydän valtaa tahmaiset nenäliinat, jotka jonkun tulisi jaksaa laittaa pinkin muovipussin sisälle. Kirkuminen ja hakkaaminen pääni sisällä saa minut sekaisin. Kello näyttää neljää aamuyöstä. 
       Vedän peiton suojakseni. En tiedä yritänkö paeta tulevaa itkumyrskyä vai kylmyyttä, ehkä molempia. Kuume heittelehtii liian korkealla, vieden viimeisetkin voimat sisältäni. Ikään kuin kaikki ei olisi jo tarpeeksi turtunutta. Kohta alkaa koeviikko ja mieleni on jäljessä opituista asioista. 
      Luovutan unen suhteen. Keitän kupin mustaherukkamehua ja nakon liian paljon sokeria kuppini pohjalle ylisuuressa raitapaidassani. Istun pöydän ääreen ja poltan kieleni violetilla litkulla. Silmäni tottuvat hellään hämärään. Kupista tuleva höyry hivelee sormiani lusikan ympärillä. Nostan jalkani kylmältä lattialta tuolin reunalle. Ajatukseni pyörivät samaan tapaan kuin juoma pikkusiskoni omistamassa pilkullisessa mukissa. 

Ehkä kaiken on nyt aika loppua, en vain pysty siihen yksin. 

torstai 14. toukokuuta 2015

Maailma itkee kanssani

Elämäni on kuin huoneeni, sotkuinen mutta kodikas. Yleinen kaaos jossa viihdyn tällähetkellä. Voin lähteä karkuun lattialla vyöryvää rojukasaa hetkeksi, mutta se ei katoa. Kukaan ei sitä siivoa puolestani. Ei enää. Minun täytyy löytää järjestys elämääni ilman sinua. 
      Voin heittää pyyhkeesi pesuun, polttaa antamasi kortit ja heittää antamasi vaatteet pois, ettei esineet toisi sinua mieleeni. Voin vaihtaa lakanat ja pestä vaatteeni, ettei yhdessäkään olisi enää sinun huumaavaa tuoksuasi. Voin poistaa kaikki kuvamme ja viestimme, jotta en saisi mahdollisuutta kiduttaa itseäni niillä. 
       Silti aina joku tuo sinut mieleeni. Ahdistuksissani ajoin paikkaan, jossa vietin onnellisimman hetkeni kanssasi. Korvia vihloen kuuntelin biisiä jonka omistit minulle. Itkin enemmän kuin ikinä. En siksi että oisin halunnut tuntea lämpösi, vaan siksi että olin luopunut luonteestani takiasi. Elin muutaman vuoden uskoen kaiken sanomasi. Uskoin viattomia silmiäsi ja annoin sinun tukahduttaa minut pumpulisiin unelmiini. 
          Manasin kohtalon kostamaan sinulle ja rukoilin apua. Itkien riuhdoin kahleistasi pois. Muistelin tilanteita ja itkin huutoitkua. Ja maailma itki kanssani. Jossain vaiheessa kyyneleet loppuivat ja paha oloni valui tulvaisaan jokeen. Niistin nenäni ja pyyhin kasvoni. Hymyilin ja nousin ylös. Jätin osan minusta sinne rannalle, mutta tiedän etten tule sitä kaipaamaan. 

Nyt on aika etsiä tavaroilleni uudet paikat ja imuroida viimeisetkin pölyt pois, enää kukaan ei pysty lannistamaan minua. 

torstai 16. huhtikuuta 2015

Epätäydellisen täydellinen ystävyys

Äänesi helkkyy kylmässä ulkoilmassa hippikuppilan takapihalla. Hymyilen onnesta ja naurumme yhtyvät toisiinsa. Mietin sekunnin pienimmän osan ajan, mitä muut ajattelevat äänen voimakkuudestamme ja oudoista käsien viuhtomisista. En välitä, en todellakaan. En niin kauan kun se tekee minut yhtä onnelliseksi kuin täysi jääkaappi tai hyvä numero vaikeasta kurssista. 
       Ruskeat kahvikuppimme nousevat ja laskevat pöydän ja huulten välillä. Tahmainen pöytä keikkuu ja kylmettynyt kahvi läikkyy ympäriinsä.  Epätäydellisyydessä kiehtovat ajatukset pulpahtelevat mieleeni. 
     Ajattelen sitä, kuinka olet aina siinä. Olet aina siinä sanomassa sanoja joita tarvitsen. Sanoillasi on riekaleisia taustoja ja rosoisia reunoja. Ne kokoavat lohduttavan kuvion ympärilleni särkyneistä omenahillopurkeista. Niistä missä on ollut sisällä kirpeistä omenoista muokattua makeaa hyytelöä.
       Tiedän kuinka jonakin päivänä ajattelen sinua ja sitä minne elämä on sinut vienyt. Haluan muistaa sinut tuollaisena hymyilevänä olentona hippikuppilassa, joka varoittamatta ilmestyi elämääni nurkan takaa. Punainen pipo luomassa sinua, silmäsi tunkeutumassa sieluni alastomuuteen ja ilmeesi ymmärtämässä asiani lauseen ensimmäisestä kirjaimesta. Et tuomitse mieleni harmautta, et pyri värittämään sitä väkisin silmiin sattuvalla vihreällä. Etsit harmauden eri sävyt ja opetat näkemään niiden kauneuden. 
       Sanat ovat vajavaisia mittaamaan ihmisten tärkeyttä. Ehkä juuri siksi oikeat ystävät osaavat lukea mieltä yhtä hyvin kuin makuaisti tuntee omenahillon maun. Minun ei tarvitse sanoa sitä ääneen. Tiedät sen ja luotat siihen. Kiitollisuus sinusta, ystäväni, on sanoinkuvailematon. 
       Ystävyytemme on kuin mummon tekemä omenahillo. Vaniljainen ja omalla tavallaan korvaamaton. Ystävyytemme on kuin rauhallinen usva pellolla, taivaan liekehtiessä värikirjoaan. Ystävyytemme on kuin lämmin kesäyö, jolloin upotaan sen turvalliseen huolettomuuteen. Ystävyytemme on epätäydellinen kuin vakio kuppilan luoma täydellisyys. 

maanantai 2. maaliskuuta 2015

Kesäyön kliseinen mökkireissu

Kivien kolina autoa vasten kertoo siihen muodostuvista naarmuista. Tuttu mutkitteleva tie, jonka varrella pensaat yrittävät kurotella auton ikkunoihin. Ainoat äänet muodostuvat kesäisestä huminasta ja pikkusiskon innokkaasta höpötyksestä. Pelottavan kaunis joki mökin vierellä vaeltaa omaa tuttua reittiänsä. Koiran hyppiminen sudenkorentojen perässä saa minutkin hymyilemään. Rapina koiran tassujen alla kuulostaa maanjäristykseltä luonnon äänien keskellä. 
      Pommacin hiilihappojen kirvellessä kurkkua nautin sen mausta. Se kuuluu tänne, vanhan ja hämärän mökin tunnelmaan. Ainoa elektroniikka on pattereilla toimiva radio, joka huutaa rätisevää miehen ääntä. Keskittymiseni on korttien keskellä, kun hion taktiikkaani kolmannen häviön jälkeen. 
      Talven synkkyydessä kaipaan niitä kaikkien vihaamia mökkireissuja, joissa kuitenkin lopulta on jotain tunnearvoa. Ne ovat niitä hetkiä, jotka palaavat mieleen lumituulen sekoittaessani hiuksiani ja kylmettäessä kasvojani. Tahdon tuntea viiltävän heinän nilkoissani ja hiekan varpaissani. Lämmön ympärilläni, vaikka ylläni on ainoastaan ohut mekko. 
      Ensi kesänä meidän kuului mennä sinne. Uida yöllä jäiseltä tuntuvassa jokivedessä ja saunoa puun tuoksun leijaillessa ilmassa. Jutella maailmasta vielä ensimmäisten auringonsäteiden heräillessä uuteen päivään. Vilttiin ja toisiimme kietoutuneena nauttia kliseisestä kesäyöstä.