Valkoinen maa, valkoiset puut ja taivaalla muutamia erisävyisiä sinisiä ja keltaisia läikkiä. Kuin luontoäiti olisi roiskinut maalia ympäriinsä päällämme olevalle kankaalle. Ainoastaan kelkan ääni rikkoo rauhallisen luonnon talviunet. Kimmeltävä tykkylumi on painanut puut ja niiden oksat notkolle, tuudittaen ne lämpimään hiljaisuuteen. Vauhdin aiheuttama viima värjää poskemme punaisiksi, vaikkei kylmä olekaan. Puristan hieman lujempaa kylmän hakatessa poskipäihin. Jollain tavalla vauhti tuntuu vapaudelta ja luotan ajotaitoihisi metri metriltä enemmän. Pelkotilani vähenee melkein olemattomiin, mutta en silti voisi olla kiitollisempi päästyämme perille. Toisaalta, täytyyhän meidän palata vielä takaisin.
Näköalatornin tikkaat rapisevat, kun kipuamme ylös. Kiitän luojaa ettei minulla ole korkean paikan kammoa. Maisemat ovat uskomattomat, kauniit ja pysähtyneet. Ainoastaan aurinko liikkuu pilvien taakse, piiloon ihmetteleviä katseita joita kaikki luo siihen kaamoksen keskellä. Ehkä sekään ei pidä kylmästä Lapista ja pakenee lämpimämpiin maihin.
Aikaisemmin olisin luultavasti sanonut, että minäkin tahon paeta lämpimään, mutta en tänään. Tänään nautin kylmästä ja ihmettelen kuurankukkaista satumaata.
Kirjoittelen tätä kerrankin silloin, kun on oikeasti aikaa. Ehkä siinä meni viimeksi vikaan, sillä yritin kirjoittaa ja saada postausta aikaiseksi aina silloin, kun se kuului saada valmiiksi. Näin se ehkä kuuluukin tehdä. Jos nyt kukaan voi määritellä miten blogin kirjoittaminen ''kuuluisi tehdä''.
En ajatellut että aloittaminen tyhjästä, lukuisten postauksien jälkeen olisi näin hankalaa. Kameran käyttö ja kuvien muokkaaminen tuntuu yhdeltä sekamelskalta, pienten muistikuvien sinkoillessa siellä täällä. Vuodessa kerkeää unohtaa aika kiitettävästi, miten saikaan kuvista kivan värisiä ja miten asetukset kuuluikaan olla. Onneksi voin aina käyttää taukoani hyvänä syynä kuvien epäonnistuessa.
En ole myöskään varma, pitäisikö nyt kertoa itsestäni mullistavia faktoja vai aloittaa ''normaalirytmi''. Tuota kysymystä olen pohtinut tämän viikonlopun. Toinen kysymys on se, että mistä aloitan tämän ''normaalin bloggailun'', jos pään sisällä myllertää kymmenet aiheet sekoittaen toisiaan. Onko tämäkään sitten hyvä, että jumitan jo toisen postauksen verran aloitussanoissa.
Jos siirryn hiljalleen tuleviin aiheisiin kertomalla, että vierailin joululomalla lämmön ympäröimässä maassa, Espaniassa. En vain osaa sanoa oliko reissu jaksamisen kannalta positiivinen vai negatiivinen, muuten kyllä onnistunut. Olin väsynyt jo ennen joululomaa, lähinnä koulu tuntui uuvuttavammalta kuin ikinä: ''Kohta alkaa loma siitä se vain johtuu.'' Helpotin jopa kurssimääräni mitättömiin, jotta turha stressi haihtuisi pois. Hieman auttoi, kun koulua alkoi olemaan päivässä 2-4 tuntia kerrallaan. Palattiin kotiin ja kerkesin lomailla kotonakin tekemättä mitään. Todellakin tekemättä mitään. Yhtään mitään. Mutta nyt olen jopa kolme päivää käynyt koulussa suorittamassa muutamia tunteja ja kaikki on hankalampaa ja ahdistavampaa kuin ennen joulua. Itkuiset romahdukset aulassa mitättömien syiden takia ei ole tapaistani. Ikäänkuin kirjojen sivut olisivat raskaampia kuin ennen ja tehtävät kirjoitettu heprealla.
Ehkä siksi lupasinkin lohduttaa itseäni herkuilla ja uusilla treenivaatteilla.
Ehkä siksi lähdenkin ostamaan sipsiä. Ja dippiä. Ranch -dippiä.
En ole varma mitä kaikkea olen vältellyt jättämällä koneeni sängyn alle ja kamerani vaatekaappiin piiloon. Luultavasti blogia ja sen mukana tuomaa stressiä. Välillä ajatukset on harhaillut blogin pariin: ''Miksi lopetin sen, kun siitä niin kovasti pidin?'' Ei tarvinnut kaukaa hakea vastauksia: väsymys, koulu, paineet, aika ja se mitä blogiltani haluan. En tunne olevani velvollinen lukijoiden puolesta jatkamaan. En myöskään tunne, että tietokoneeni ja kamerani käyttäminen velvoittaisi minua yhtään mihinkään. Kaipaan kirjoittamista ja ajatusteni muotoilua tekstiksi.
En ollut vuoteen käynyt bloggerissa selaamassa muiden postauksia, omiani kylläkin. Naurahdin saadessani muutaman ensimmäisen hyvinkin suositun blogin auki. Ne blogit joita ennen rakastin ja kadehdin, täynnä melkein valkoisia kuvia ja tylsiä sanoja. Aivan kuten ennenkin. En edes erottanut mikä kuva kuului mihinkin blogiin hyppiessäni välilehdeltä toiselle. Valehtelisin jos väittäisin etten pidä sen tyylisistä blogeista, toki pidän. On vain hassua huomata miten hieman erilaisetkin blogit ovat mukautuneet samaan muottiin.
Alan nyt olla varma siitä, minkälaisena haluan ajatukseni ilmaista ja miten haluan kuvata. Se motivoi saamaan tekstiä aikaiseksi. Tarkoituksena ei ole pompata massasta pyrkimällä valtavaan eroon kuvilla, joista ei saa selvää ja tekstillä, joka on liian kaunista ymmärrettäväksi. Tarkoitukseni on olla minä. Omien ajatusteni ja mielipiteideni kanssa. Olen jo nyt saanut mieleeni monia erilaisia asioita, joista tahdon kirjoittaa.
Nyt toivoisin yhtä pientä asiaa teiltä, jotka jotakin kautta päätyivät lukemaan tätä. Painaisitteko tekstin alla olevaa ''Luettu'' -painiketta, ihan vain siksi että tiedän, kuinka moni tämän tosissaan vaivautui lukemaan.
Toivon todella, että en hylkää kirjoittamista taas. Toivon todella, että aikani riittää kaiken keskellä. Tällä kertaa voisin lopettaa toivomisen ja alkaa tehdä asioille jotakin.
