Pää sekaisin tanssittavista tansseista. Pyörähdänkö vai niiaanko? Eteen vai taakse? Vaihtuiko pari vaiko ei? Silti kaikki sujui vain hieman kompuroiden. Huulilla kainot hymyn vilaukset keskittymisen lomassa. Viimeisen tanssin jälkeen jännitys raukesi, räjähdysmäisesti kaikkien taakka tipahti muodostaen iloisen maanjäristyksen.
Oli paljetteja, strasseja ja helmiä, sateenkaaren värejä ympäriinsä sotkettuna. Hiukset sidottuna kymmenillä pinneillä kiharalle tai nutturalle, loppusilauksena liimattu lakalla. Irtoripset ja luomivärit korostivat melkein jokaisen silmiä. Kaikki oli satumaisen kaunista, kun kymmenet prinssessat yrittivät päästä käymään vessassa valtavien vannehameidensa kanssa.
Väsymyksen painaessa sievä, mutta epäkäytännöllinen mekko riuhtaistiin päältä ja vaihdettiin jatkoille rennompaa vaatetusta. Vaelsimme paikasta toiseen käsikynkässä, etten vain pääse kaatumaan pienillä koroillani narskuvan jäisellä tiellä. Voimakkaat naurahdukset käänsivät muiden asiakkaiden päät, kun toinen toistaan kauniimmat ja komeammat ystäväni nauttivat seurasta ja ruuasta. Loppuillan musiikki valtasi kaikkien mielen ja tanssilattia täyttyi musiikin tahtiin tanssivista nuorista. Olimme kaikki ystäviä keskenämme, kun valtavana ryhmänä huusimme poppibiisien sanoja.
Olen kiitollinen siitä päivästä, jolloin monien kauniiden tyttöjen joukosta ainoastaan minä sain silmäsi syttymään. Kaikki meni täydellisesti, kuin rakkauselokuvassa jossa loppu on yllätyksettömän onnellinen.
Liian kirkas taivas, vailla ainuttakaan vihattua hahtuvaa. Aurinko tuijottaa silmiin juuri silloin, kun kaipaisin sateen kosteutta ja tumman verhoilun ajatusteni taustalle. Kaikki maailmassa käskee olemaan positiivisena, mutta mieleni putoilee alas kiellekkeeltä yhä uudelleen risukkoon. En tiedä tarttuisinko mahdollisuuteen, joka avaa oven toiseen tuhoon tuomittuun tiehen vai vuoristorataan, jonka tiedän saavan minut kipristelemään hattaran sekottuessa mahassani.
Väänsin suihkun kovalle, jolloin polttavat pisarat hakkasivat pahaa oloani pois. Ajatusteni sekavuus valui viemäristä jonnekin, mistä en enää ikinä sitä löytäisi. Kaipasin tunnetta, joka loi meidät yhteen vaikka emme olisikaan yhdessä. Päässäni risteili liian monet rumat asiat, kuin aallot myrskyssä jotka hakkasivat toisiaan vasten, sekoittuen pelon ympäröimäksi kaaokseksi. En löydä sinua ahdistuksen ja paniikin keskeltä. Et sulje minua syliisi ja käske ajattelemaan vaahtokarkkien väristä niittyä, jossa viileä kesätuuli pyyhkäisee onnellisuuden tunteen sisällemme.
Suljen suihkun ja katson kylpyhuoneen ikkunasta. On vieläkin kirkasta. Turkoosina hohtava taivas pakottaa sisäisen myrskyni tyyntymään rauhalliseksi liplatukseksi samalla kun tärisen pyyhkeeseen kääriytyneenä. Katson väsyneitä kasvojani valon yrittäessä piristää niitä. Päätän löytää sinut vielä kerran, jotta minulla on joku joka kulkee kanssani pistelevän risukon läpi ja manaa liian kirkasta todellisuutta.
Muistan ne kirkkaanväriset macaronssit, jotka maistuivat kamalalle. Nauroimme sitä yhdessä. Seuraavassa hetkessä tilanne kääntyi kuin maailma käsiseisonnassa. Vaikka kaikki tuntuu kauniilta tumma hahmo seuraa meitä kaikkialle. En tiedä pakenisinko sitä vai jäisinkö katsomaan kuka se on. Yrittäisinkö miljoonannen kerran uskoa siihen mihin olemme aina uskoneet vai yrittäisinkö helpottaa molempien oloa.
Eräs ihana ihminen katsoi mieleni syvimpiin ja piilotelluimpiin lokeroihin ja loi uskoa hänen elämänasenteensa kanssa. Sanat jotka painuivat mieleeni olivat riipaisevan totta: ''Välillä täytyy uskaltaa hypätä vaikkei tiedä mitä alhaalla odottaa.'' Olen aina ollut huono hyppäämään tuntemattomaan. Kuudennella luokalla olin päättänyt hypätä uimahallin viidennestä pääedellä alas. Kaikki se pelko sai minut vapisemaan kuin syksyn viimeiset lehdet pohjoistuulessa. Miten joku melkein tuntematon pystyisi kertomaan mitä minun kuuluisi tehdä? Tutulta tuntuva tuntematon, jonka kanssa tunnen oloni turvalliseksi.
Tahdon lopettaa vanhan toistelun päässäni ja aloittaa alusta, Mitä jos valintani on kaunis vaaleanpunainen macaron ulkoa, mutta sisältä keinotekoiselta maistuva. Miten osaan valita jotain kaunista, mutta terveellistä minulle? Ehkä pitäisi vain sulkea silmät ja pudota pimeyteen, niin kuin hyppäsin altaaseen.
Neljä koetta takana ja tyytyväinen hymy kasvoillani. Tein parhaani. Huomisen kirjat siistissä pinossa ällöttävä määrä tietoa sisällään, joka pitäisi omaksua seuraavien viikkojen aikana. 6 ainetta, joista jokaisen kirjoitan tulevaisuudessa. Osan jo ensi syksynä.
Aika on kulunut hitaasti, mutta silti niin nopeasti. Päivät etenee omalla painollaan, tylsästi ja matelemalla. Mutta kuukaudet sujahtavat ohi, kuin pikkulapset pulkkamäessä. Muistan, kun syksyllä voivottelin elämäni rankimpien kouluaikojen alkavan, mutta olen selvinnyt jo kolme jaksoa viidestä. Miten se on edes mahdollista? Olenko uinunut rauhallisesti koko lukukauden, vai miksi tajuan vasta nyt, että vanhojen tansseihin on 10 päivää. Ei 100 päivää, ei edes kuukautta, vaan kymmenen päivää. Kohta on se hetki, kun puen ylleni hengarissa kolme kuukautta roikkuneen turkoosin mekkoni. En ole vielä valmis.
Päätin kuitenkin, että stressaaminen saa jäädä. Hylkään sen kaapin pimeimpään nurkkaan puiseen laatikkoon. Unohdan sen sinne. Luotan ohjaksiin, jotka ovat käsissäni ja pidän niistä tiukasti kiinni. Jos en päästä otettani arjesta, miten voisin unohtaa jotakin? Pitää vain kiinnittää enemmän huomiota, eikä vain yliviivata päiviä kalenteristani.
Aloitan sen aamupalasta, täydellisestä ja rauhallisesta sellaisesta. Meikkaan rauhassa ja tuhlaan päivän ainoat valoisat hetket kameran edessä jäätymiseen. Nautin siitä kun hengitykseni vielä höyryää ja saan vihdoin rysähtää sänkyyn rankan päivän jälkeen. Teen asioita jotka saavat minut hyvälle tuulelle, sen rinnalla kun kiroan viimeiseen iltaan jätettyjä esseitä.
