Tänään on liian kirkasta

Liian kirkas taivas, vailla ainuttakaan vihattua hahtuvaa. Aurinko tuijottaa silmiin juuri silloin, kun kaipaisin sateen kosteutta ja tumman verhoilun ajatusteni taustalle. Kaikki maailmassa käskee olemaan positiivisena, mutta mieleni putoilee alas kiellekkeeltä yhä uudelleen risukkoon. En tiedä tarttuisinko mahdollisuuteen, joka avaa oven toiseen tuhoon tuomittuun tiehen vai vuoristorataan, jonka tiedän saavan minut kipristelemään hattaran sekottuessa mahassani.
        Väänsin suihkun kovalle, jolloin polttavat pisarat hakkasivat pahaa oloani pois. Ajatusteni sekavuus valui viemäristä jonnekin, mistä en enää ikinä sitä löytäisi. Kaipasin tunnetta, joka loi meidät yhteen vaikka emme olisikaan yhdessä. Päässäni risteili liian monet rumat asiat, kuin aallot myrskyssä jotka hakkasivat toisiaan vasten, sekoittuen pelon ympäröimäksi kaaokseksi. En löydä sinua ahdistuksen ja paniikin keskeltä. Et sulje minua syliisi ja käske ajattelemaan vaahtokarkkien väristä niittyä, jossa viileä kesätuuli pyyhkäisee onnellisuuden tunteen sisällemme. 
       Suljen suihkun ja katson kylpyhuoneen ikkunasta. On vieläkin kirkasta. Turkoosina hohtava taivas pakottaa sisäisen myrskyni tyyntymään rauhalliseksi liplatukseksi samalla kun tärisen pyyhkeeseen kääriytyneenä. Katson väsyneitä kasvojani valon yrittäessä piristää niitä. Päätän löytää sinut vielä kerran, jotta minulla on joku joka kulkee kanssani pistelevän risukon läpi ja manaa liian kirkasta todellisuutta.