Ruskeat kahvikuppimme nousevat ja laskevat pöydän ja huulten välillä. Tahmainen pöytä keikkuu ja kylmettynyt kahvi läikkyy ympäriinsä. Epätäydellisyydessä kiehtovat ajatukset pulpahtelevat mieleeni.
Ajattelen sitä, kuinka olet aina siinä. Olet aina siinä sanomassa sanoja joita tarvitsen. Sanoillasi on riekaleisia taustoja ja rosoisia reunoja. Ne kokoavat lohduttavan kuvion ympärilleni särkyneistä omenahillopurkeista. Niistä missä on ollut sisällä kirpeistä omenoista muokattua makeaa hyytelöä.
Tiedän kuinka jonakin päivänä ajattelen sinua ja sitä minne elämä on sinut vienyt. Haluan muistaa sinut tuollaisena hymyilevänä olentona hippikuppilassa, joka varoittamatta ilmestyi elämääni nurkan takaa. Punainen pipo luomassa sinua, silmäsi tunkeutumassa sieluni alastomuuteen ja ilmeesi ymmärtämässä asiani lauseen ensimmäisestä kirjaimesta. Et tuomitse mieleni harmautta, et pyri värittämään sitä väkisin silmiin sattuvalla vihreällä. Etsit harmauden eri sävyt ja opetat näkemään niiden kauneuden.
Sanat ovat vajavaisia mittaamaan ihmisten tärkeyttä. Ehkä juuri siksi oikeat ystävät osaavat lukea mieltä yhtä hyvin kuin makuaisti tuntee omenahillon maun. Minun ei tarvitse sanoa sitä ääneen. Tiedät sen ja luotat siihen. Kiitollisuus sinusta, ystäväni, on sanoinkuvailematon.
Ystävyytemme on kuin mummon tekemä omenahillo. Vaniljainen ja omalla tavallaan korvaamaton. Ystävyytemme on kuin rauhallinen usva pellolla, taivaan liekehtiessä värikirjoaan. Ystävyytemme on kuin lämmin kesäyö, jolloin upotaan sen turvalliseen huolettomuuteen. Ystävyytemme on epätäydellinen kuin vakio kuppilan luoma täydellisyys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti