Valkoinen satumaa

Valkoinen maa, valkoiset puut ja taivaalla muutamia erisävyisiä sinisiä ja keltaisia läikkiä. Kuin luontoäiti olisi roiskinut maalia ympäriinsä päällämme olevalle kankaalle. Ainoastaan kelkan ääni rikkoo rauhallisen luonnon talviunet. Kimmeltävä tykkylumi on painanut puut ja niiden oksat notkolle, tuudittaen ne lämpimään hiljaisuuteen. Vauhdin aiheuttama viima värjää poskemme punaisiksi, vaikkei kylmä olekaan. Puristan hieman lujempaa kylmän hakatessa poskipäihin. Jollain tavalla vauhti tuntuu vapaudelta ja luotan ajotaitoihisi metri metriltä enemmän. Pelkotilani vähenee melkein olemattomiin, mutta en silti voisi olla kiitollisempi päästyämme perille. Toisaalta, täytyyhän meidän palata vielä takaisin.
     Näköalatornin tikkaat rapisevat, kun kipuamme ylös. Kiitän luojaa ettei minulla ole korkean paikan kammoa. Maisemat ovat uskomattomat, kauniit ja pysähtyneet. Ainoastaan aurinko liikkuu pilvien taakse, piiloon ihmetteleviä katseita joita kaikki luo siihen kaamoksen keskellä. Ehkä sekään ei pidä kylmästä Lapista ja pakenee lämpimämpiin maihin. 
     Aikaisemmin olisin luultavasti sanonut, että minäkin tahon paeta lämpimään, mutta en tänään. Tänään nautin kylmästä ja ihmettelen kuurankukkaista satumaata.